D'Airot d'Airot – Tekstit
EstetiikkaHistoriaKokoonpanoKeikatAudioVideoTekstitMediaVieraskirjaYhteysРусский
E. Jakobson, Mielentilat
Periodika-kustantamo, 2004

KARJALAN SUOMENKIELINEN ETNOFUTURISMI

Venäjän Karjalan suomenkielisellä kirjallisuudella on pitkät perinteet, jotka ulottuvat vähitenkin 1920-luvulle saakka. Luodessaan omaa joskin omaperäistä arvomaailmaansa nykyajan sanataide seisoo samalla toinen jalka edeltäjiensä tuotannossa. Venäjän klassikkojen perinteet ovat kunniapaikalla sen kotikirjastossa, kyseessä on hierarkian tiedostaminen ja perinteiden kunnioittaminen mikä ei sentään ole riistämässä itsenäisyyttä vaan vahvistamassa taustoja. Toisaalta nykyajan suomenkieliset kirjoittajat näkevät itsensä jatkamassa Karjalan suomalaisuuden linjaa muuttuneissa kulttuuris-poliittisissa oloissa, osana laajempaa kokonaisuutta so. Karjalan etnofuturismia. Suomenkielinen kulttuuri on kautta vuosikymmenien elänyt vilkasta taiteellista elämää, ehtinyt kokea nousuja ja laskuja, olla myötä- ja vastatuulessa silti koko ajan pysyen vahvavireisenä. On ollut sukupuolten vaihtuvuutta ja aikakausien foorumeissa virisi luovaa ja historiallisesti merkittävää keskustelua. Niihin aikoihin verrattuna viimeiset vuodet ovatkin olleet lähinnä hiljaisuuden aikaa – uusia nimiä ei juuri ole astunut taiteiden areenalle ja kirjallisten voimien hupeneminen on tullut varteenotettavana esille. Vaikka Karjalan suomenkielisyyden museoiminen alkaa olla tietyssä mielin paikallaan, luonnollisen poistuman ja paluumuuton myötä syntynyt resurssien vähyys ei ole edelleenkään tappanut suomenkielisiä kirjailijapiirejä lopullisesti. Teoriassa ja manifesteissa kirjallisuuden historiallisia tendenssejä käytetään usein pelkistettyinä tyyppeinä. Ne hahmotetaan niiden ominaisuuksien perusteella, jotka erottavat ne muista suuntauksista. Venäjän Karjalan etnofuturismi käsitteenä saattaa tuntua hieman häilyvältä ja epämääräiseltä ellei vieraaltakaan, mutta todellisuudessa sen alle voidaan kytkeä koko rivi esteettisia linjauksia ja taiteellisia kannanottoja, jotka ovat olleet esillä taiteessa, kirjallisuudessa ja laajemminkin – kaikilla elämän aloilla – ainakin vuosikymmenen ajan. Niiden ilmestymisen taustalla on ollut historialliselta merkitykseltään ehkä moniselitteinenkin Neuvostoliiton romahtaminen, joka kuitenkin muutti ratkaisevasti sitä asuttavien lukuisten kansojen oltavat, aiheuttamalla niissä määrätietoista pyrkimystä kohti henkistä vapautumista, kokonaisvaltaista kääntymistä juurille ja ylipäätäänkin kansallisen itsetietoisuuden palautumista kovaan kurssiin. Yliolaisesti kulttuurisina pieneläjinä pidetyt pienkansat saivatkin arvonsa kohoamaan, äänensä kuulumaan ja niiden henkinen vapautuminen merkitsi irtoamista filisterihenkisestä yleisneuvostoliittolaisuudesta ja kääntymistä oman kansansa tarinan puoleen sekä tietoista paluuta äidinkielensä huomaan. Pohja etnofuturismin tulolle kirjallisuuteen olikin valmiina.

Ilmiön astuminen Karjalan kirjalliselle areenalle 90-luvun alkupuoliskolla tiesi kirjallisen kehityksen uutta vaihetta. Elämän kaikilla aloilla elettiin perinpohjaisen murroksen aikaa, sitä haluttiin jatkuvaksi, siitä haluttiin humaltumaan. Historiallisen tehtävänsä suorittanut vanha sai väistyä ja uusi tuntematon julistautua linjojen määrääjäksi. Ympäristössä ja kirjallisuudessa alkoi tuntua voimistuvaa joskin haparoivaa liikehdintää, joka heti alkuun asettui kieltämisen, uudelleenarvioinnin ja vahvojen julistuksien varaan. Vapautta muutenkin tulvi kaikkialta kaataen entisiä muureja, innoittaen, antaen uskoa ja samoin herättäen epätoivoa ellei pelkoakaan tulevasta. Nimenomaan tuo aikakauden korkea-asteinen vapauspitoisuus on ruumiillistunutkin etnofuturistien tärkeimmäksi tienviitaksi ja taiteelliseksi kannanotoksi, joka spontaniudessaan on tuskin kaivannut mitään ohjelmia – niiden pahamaineisiksi jääneiden taiteellisten neuvostojen pakkopaitaa on suorastaan kammoksuttu.

Runsaassa kymmenessä vuodessa Karjalassa on tehty paljon hyvää vähemmistökielten ja -kirjallisuuksien hyväksi, niiden joukossa karjala, vepsä ja jossakin määrin myös suomi ovat kulkeneet aivan oikeutetusti etujunassa. Oivalliset olosuhteet, määrätietoiset päättäjien toimenpiteet, keskeisempänä kuitenkin kansojen omien taiteilijoiden reunojen ylitse pursuava into ja luovuus ovat ajan mittaan päässeet alkuvaiheen kaaoksesta joskaan ilman valitettavia menetyksiä ja saaneet oman uomansa uurretuksi kirjallisuuden historiassa. Karjalan- ja vepsänkielisen kirjallisuuden kohdalla aikaväli on kuitenkin ollut liian lyhyt synnyttämään jumalallisia tähtikirjoittajia, sen sijaan kirjallista pohjamutaa on syntynyt jatkuvasti, joka oikeanoppisen katkaisuhoidon jälkeen tulee puskemaan sisältään omat neronsa. Tämä käsityöläistaide on eittämätön todiste näiden kansojen liikkeelle lähteneen tervehtyneen henkisen elämän elinkelpoisuudesta ja monipuolisuudesta, eräänlaisesta nousukkuudesta. Olisikohan paikalla väittää, että nuoret kansat ovat lyhyessä ajassa työntäneet pinnalle sanataiteilijoita enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Meno on ollut hieman hengästyneen tuntuinen ikään kuin on ollut polttava kiire saada vakan alta kaikki niin pitkään haudottu. Tuo hanakas ilmaisemisen tarve on tietyssä määrin jyrännyt alleen taiteellisen puolen, mutta eikohän karjalan- ja vepsänkielinen sanataide ole ennen pitkää pääsemässä lapsenkengissä nimenomaan elinvoimaisuutensa ansiosta, ja sitähän nousukautta elävillä karjalaisilla ja vepsäläisillä on reservissä tarpeeksi. Kummankin kansan henkinen tuotteliaisuus on vihdoin ja viimein varustettu kaikilla valtion takaamilla mahdollisuuksilla saada äänensä kuuluvaksi ja sanansa präntiksi. Eivätkä Venäjän Karjalan etniset karjalaiset ja vepsäläiset taiteilijat näytä laiminlyövän aikakauden heille asettamia haasteita ja tarjoamia henkisiä avauksia. Kansallinen itsetunto on kehittymässä huimaa vauhtia, omaa arvomaailmaa rakennetaan kynät heiluen – onhan kirjallisuus eräs keskeisimpiä ja luontevimpiä tapoja ilmaista kansan ja yksilön taiteellista sisintä. Joten aikoinaan äidinkieltään vain harvakseltaan käyttäneiden ansioituneiden klassikojen riviin on liittymässä uusia kirjallisia nimiä, joille karjalan- tai vepsänkielen käyttö sanataiteessa on ohjelmallinen veto kerrassaan eikä suinkaan ohimenevä muotioikku. Venäjän Karjalan suomenkielisyyden puolella on tarkasteltuna aikana kuljettu samaa etnofuturismin polkua. Vähintäänkin on muiden rivissä kuunneltu aikakauden levotonta sykettä ja haukottu kärkkäästi aatteista kuplivaa vapauden ilmaa. Toisaalta suomenkielisten asema on ollut toisenlainen verrattuna kansallisten leirin muihin segmentteihin, toisenlainen niin monessa mielessä kaikkien taiteellisten piirteiden ja esteettisten kannanottojen osalta. Toisenlainen on myös sen nykyhetki. Ovathan suomea äidinkielenään puhuneet tai taiteellisena instrumenttinaan käyttäneet piirit näkeneet itsensä itseriittoisiksi elleikään sisäänpäin lämpiäviksi, ovathan olleet erityisasemassakin – yhtäältä kun on jouduttu tasapainoilemaan venäjänkieliseltä ympäristöltä tulevien haasteiden kanssa, toisaalta emomaa on tuntunut vaikkakin nostalgisen läheiseltä niin kuitenkin monesti kaukaiselta, eikä sattuma, että mantereella suomalaisuus on päässyt kehittymään aivan toiseen suuntaan kuin Suomen niemimaalla. 1920-luvulla kasvuun lähteneen Karjalan suomalaisuuden ylläpitäminen, sen perinteiden vaaliminen sekä oman saran vetäminen on nykypäiviemme etnofuturismin kunnia-asia. Suomenkielisten sanataiteilijoiden piirissä on vuosikymmenien varrella ilmennyt selkeätä sukupolvien vaihtuvuutta huolimatta eri aikoina tapahtuneista takaiskuista. Onneksi syystä tai toisesta kentältä väistyneiden tilalle on jaksanut nousta nuorta voimaa, mikä on taiteen jatkuvuuden ja toimivuuden kannalta ollut varsin tärkeätä. Näin pitkäaikaisesta henkisestä ja maantieteellisestä eristyneisyydestä kärsineiden 20-30-lukujen emigranttien sielunpalo periytyi sotien jälkeisille inkeriläis- ja karjalaissyntyiset kirjoittajille, jotka puolestaan luovuttivat kunniamerkkinsä ja lippunsa seuraavalle 70-80-luvuilla voimistuneelle taiteilijakohortille, jonka heitteille jättämien kateederien taakse on haviteltu 90-luvulla varttuneita etnofuturisteja. Kun voiman siirtoa on jo aikoja tapahtunut päinvastaiseen suuntaan, viime vuosisadan loppuvuosikymmenellä koettu sukupuolten vaihdos näyttääkin olevan kohtalokas ja lajinsa viimeinen. Runsaassa kymmenessä vuodessa suomenkieliset piirit ovat supistuneet miltei olemattomiin, minkä ansiosta ainutlaatuinen kulttuuri-ilmiö tuskin enää pääsee elpymään. Tilanne on kaksinainen: yhtäältä etnofuturismi on tällä erää suuntaa osoittava tendenssi, voimallinen vaikuttaja ajan kulttuurikentällä, muovaillen vähäisten suomenkielisten vaikuttajien ajatusmaailmaa, toisaalta Venäjän Karjalan suomenkielisyys kokonaisvaltaisena ilmiönä on saavuttanut kehityskaarensa määränpään, oman kypsyytensä lakipisteen, jonka jälkeen sen on ennemmin tai myöhemmin koettava lopullinen tuho.

Muiden rinnalla Karjalan suomenkielisessa taide-elämässä 80-90-lukujen vaihteessa alkaneen ja myöhemmin etnofuturismin piirteet saanut renessanssi ei olet ollut vain kirjallinen suuntaus – sen taustana oli laajamittasia etnislingvistisiä prosesseja. Siinä on tiivistynyt Venäjän Karjalaan ja sen kulttuurielämässä, taiteessa ja eritoten kirjallisuudessa yli vuosikymmenen ajan esillä näytteillä olevat myllerrys ja hajottaminen, aatteiden ristiriitaisuus ja kamppailu, suuret pettymykset ja valtavat odotukset, vaietut tarinat ja monet äänet, joukkojen uhma ja äärimmäinen yksilökeskeisyys, individualismi ja subjektivismi, vahvat tunteet ja heikkouden aavistelu, väsymys ja dekadenssi.

Kaikkien negatiivisten tapahtumien vuoksi jotka veivät mukanaan itsensä tunnetuksi tehneen kolmannen sukupolven suomenkieliset taitelijat, luonnollinen kirjailijasukupolvien jatkuvuus ei ole katkennut. Suomenkielinen etnofuturismi Karjalassa tietää olevansa kaiken edellisen kirjallisen toiminnan perillinen. Se tuntee henkistä yhteyttä suurten odotusten ja suurten haaveiden aikaan, ja lieneekö se ruokkimassa itseään nimenomaan uuden ajan suurilla odotuksilla ja haaveilla, vaikka niiden luonne onkin eri luokkaa kuin aikaisempien kirjallisten sukupolvien suuret kertomat. Etnofuturistit eivät tuijota perinteitä liikaa, mutta muistavat menneisyyden läksyt ulkoa. Monet heistä ovat neuvostoajan kasvatteja, joten heiltä puuttuu kaikkinainen sokea idealisointi. He pystyvät kylmäjärkisesti erottamaan kauniit aatteet karkoituksien, härkävaunujen ja aivopesun todellisuudesta. Heidän juurensa ovat vahvasti neuvostoaikaisessa maanperässä, josta he tahtoisivat päästä irti, mutta samalla pitävät siitä visusti kiinni.

Etnofuturistien vastuu omasta ajastaan, sen henkisestä kehityksestä on varsin korkealle vietyä. Suomenkieliset etnofuturistit ovat hyvin tietoisia siitä, että 90-luvulle tultaessa heidän kirjallinen perinteensä oli saavuttanut tietyn esteettisen huippunsa. Silloin odotettiin uuden aallon tulemista, joka astuisi kirjalliselle kentälle ylpeänä ja voimallisena, jonka menneisyyden taakka ei ollut liian painava kannettavaksi. Sen olisi tullut korvata kirjailijapolven, jonka ääni siihen mennessä alkoi jo olla kadoksissa. Sen historiallinen tehtävä oli suoritettu.

Tämä "kolmas aalto" joutui murrosajan ristituleen, se oli Neuvostovaltion nujertaneen samettivallankumouksen à la russe äänitorvi joten sen rooli Venäjän Karjalan suomenkielisessä sanataiteessa oli omalla tavallaan "kätilön roolia". Siihen mennessä myös ansioituneiden mammuttinimien kirjallinen traditio oli saavuttanut kehityksessään lakipisteen, siirron uuden ajan uusiin aatteisiin tuli käydä läpi ylimenokauden, joka totetutui nimenomaisesti kolmannen polven kirjailijoissa. Mutta he olivat sen ajan lapsia, jota vastaan olivat nostaneet päätään. Heidän historiallinen tehtävänsä oli tarkoin mitoiteltu, heidän tuli vapauttaa Karjalan suomenkielisyyden kertyneestä henkisestä paineesta ja liiasta menneen ajan ikeestä, raivata tie ja polttaa kaski so. tehdä tilaa tilaa tuleville polville. Heidän ansiotaan on se, että Karjalan etnofuturistit saivat käsiinsä puhtaan kirjallisen kentän.

Etnofuturismi kokonaisuudessaan ei ole suinkaan ainoa kirjallinen suuntaus Venäjän Karjalassa, mutta huomattavasti vahvempi perustuessaan kansallisuusaatteeseen ja yksilön vapauden palvontaan. Sen rinnalla on saanut jonkinlaista jalansijaa, vaikka vähemminkin kuin muualla maassa, postmodernistinen perinne. Postmodernin teorian mukaan kaikki suuret kertomukset ovat kuolleet. Kaikki on arvelluttavaa. Kulttuurin perusarvojen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yksilön vapauden merkitys on kyseenalaistettu. Yksilöt toteuttavat itseään ja elämäänsä narsistisesti tuijottaen oma peilikuvaansa, he ovat irrallisia toisistaan ja palvovat oman itsensä määräämisoikeutta, mutta he ovat nautinnoissaan pelehtiviä gedonisteja ja läntisen sivistyksen suursyöjiä, heillä ei ole mitään yhteistä päämäärää, heidän äänensä ovat manipulointialttiissa kaleidoskooppisessa kokonaisuudessa. Heidän uneversaalisuuteen pyrkivä monologinsa johtaa yksilön arvon nollaamiseen ja henkilökohtaisten tarpeiden egoistiseen tyydyttämiseen. Näiden esteettisten periaatteiden vieroksuminen kärjistyy etnofuturisteilla siitäkin syystä, että niissä näyttäytyy heidän omien perusarvojensa eli vapauden paatoksen ja yksilökeskeisyyden nurja puoli nimittäin arvotyhjiö ja yksilön perikato.

Etnofuturistien todellisuus on yhtälailla mosaiikkimainen, mutta kokonaisuutta, eheyttä sekä ilmiöiden perusydintä tavoitteleva, sekin on sivilisaation hedelmiin menevä, mutta ilmaisten bonuksien perään tuskin, siinäkin on lumoutunutta nautinnon halua, mutta se nähdään peilikuvana, väliaikaisena tilana vähintäänkin. Yksilön oleminen on toisinaan häilyvä, mutta arvoista tietoinen, sen vapauden tavoittelussa tuon tuostakin ilmenee väsymyksen ja äärettömän yksinäisyyden merkkejä, mutta narsistisen itse-erittelyn takana kuuluu olevan kaipuuta ja yhteenkuuluvuuden tuntoa.

Karjalan suomenkielisen etnofuturismin taiteellista ja esteettistä taustaa on määrännyt eräänlainen kulkeminen kahden maan – Venäjän ja Suomen – kirjallisuuksien rajamailla. Näiden molempien vaikutus on nivoutunut monimutkaiseksi kokonaisuudeksi, jonka ainekset monessakin kohdin saattavat peräti sulkea toisensa pois. Tosin pääperiaatteena on ollut se, että kummankaan osa-alueen vaikutusta ja merkitystä ei tule korostaa liikaa ja tasapaino tulee säilyttää kokonaisuuden tähden. Kummallekin kirjallisuudelle on tuttua etnofuturistinen usko taiteilijaan Idean välittäjänä, runoilijan korkeaan tarkoitukseen, näkemys yksilöön yhteiskunnan toisinajattelijana, miljöönsä kieltäjänä – tuo ikuinen artistin ja lauman vastakkainasettelu – ja samalla luovana rakentajana. Kun venäläinen kirjallisuus on esiintynyt vahvana peruskalliona, Suomi, maan kieli ja sanataide ovat pitkälti määränneet esteettiset näkemykset, muovanneet Karjalan suomenkielisen etnofuturismin taiteelliset peruskäsitykset ja esteettiset kasvot. Suomi maana on saanut toimia taiteilijoiden kulturologisena väylänä, jonka kautta he ovat tehneet elämysmatkoja pitemmälle Eurooppaan ja maailmaalle kadottamatta kuitenkaan yhteyksiä kotimaahansa. Suomi kielenä on kytkenyt pieneksi jääneen yhteisön sitä laajempaan synnyttäen kollektiivisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuntoa, samalla rohkeimmatkin taiteelliset pyrkimykset kanavoituvat eteenpäin, maailmalle. Näin on pyritty säästymään takapajuisuudelta. Asiassa on sekin puoli, että julistautuen osaksi laajempaa suomalaisuutta, etnofuturistit olettavat, että kyseinen ilmiö nähdään uudessa valossa. Sen ei tulisi enää käpertyä Suomen maantieteellisiin rajoihin ja sen moninaisuus ilmenee siinä, että suomenkielisten asuinalue leviää Pohjois-Amerikasta Petroskoihin saakka. Tällä laajalla kielellisellä reviirillä on vuosikymmenien saatossa ollut runsasta kirjallista toimintaa, jolla on monet kasvot ja joka poikkeaa esteettisesti niistä malleista joita on seurannut varsinainen Suomen suomenkielinen kirjallisuus. Perusolettama on siinä, että Karjalan suomalaisuus on aikoja sitten lähtenyt kasvamaan omaan suuntaan, jota määrittelee koko joukko yhteiskunnallis-poliittisia, sosiaalisia, taiteellisia, esteettisiä ym. periaatteita, joilla tuskin on mitään yhteistä Venäjän suomalaisuuden kanssa. Kaukaiseksi tulleen vanhan koto-Suomen ulkopuolella olemassa olevan suomalaisuuden vaaliminen yhdistyy vapaaseen keskusteluun maailman kulttuurien kanssa. Tämä tuntuu olevan ainoa mahdollinen lähde, jonka voimin Karjalan suomenkielinen kulttuuri tahtoo liikkua eteenpäin.

Suomenkielisessä etnofuturismissa on esillä monenlaisia aineksia. Kokonaisuudessaan käsiteltynä suunta ei ole suinkaan eheä saati jotakin teoreettista ohjelmaa omaava ja sitä tarkoin noudattava kirjallinen tendenssi, jota on toteutettu määrätietoisesti kirjallisen ryhmittymän voimin. Se on ollut ennen kaikkea spontaani ilmiö, jolla on ollut oma sanomansa aikakauden haasteisiin. On pantava merkille, että etnofuturismin vaiheeseen siirtyminen tiesi Venäjän Karjalan suomenkielinen kirjallisuuden keskittymistä pääosin runouden puolelle.

Suorasanaisenkin taiteen puolella on ollut tarjontaa, mutta proosa ei olekaan saanut paljolti jalansijaa, ja runous on saamassa ylivaltaa vaikuttaen myös proosan luonteeseen. Sen kentällä on ollut havaittavissa lukuisia ratkaisuja, jotka ovat koskeneet muotoa ja sisältöä, mutta lyriikka on ollut ehdottomasti etuoikeutettu ratkaisu. Aikaisemmin on korostettu, että etnofuturistisen runouden esteettisten arvojen skaala on rakentunut kansallisuusaatteen sekä henkisen vapauden varaan. Taiteilijat ovat kiinnostuneet aikakauden herättämästä eettisestä etsinnästä, arvojen uudelleen arvioinnista, innokkaasta artistismista ja luomisen halusta. Heidän tuotantonsa on leimallisesti yksilöllistynyttä, siinä on esillä individualismia, joka sisältää vastalauseen postmodernistien narsistiselle itsensä ihalemiselle.

Tämä etnofuturistien ajattelua 1990-luvun puolessavälissä eniten määrännyt filosofinen suuntaus on kulkenut Venäjällä vallinneen yleisen kiinnostuksen uomassa, jolloin Nietzsche nähtiin eräänlaisena myrskykauden viestintuojana, ajan murroksen symbolina, jonka jäljet Karjalan suomenkielisessä runoudessa ovat jäämässä menneen vuosisadan hedelmiksi.

Nykyajan foorumit ovat avoimia pohdinnalle ja vapaalle keskustelulle. Tästä seikasta johtunee se, että siinä näkyy kääntymistä maailman filosofioiden puoleen, kansainvälisyyden ihailua ja kosmopoliittisuutta. Maailman mytologia on sekin jättänyt jälkensä etnofuturistien tuotantoon. Toisaalta kirjoittajat ovat osoittaneet tietynasteista välinpitämättömyyttä yhteiskunnnallis-poliittisten kannanottojen suhteen. Sisäisen maailman tarkastelu on vienyt pääpainon ulkopuoliselta maailmalta miltei täysin. Sama koskee historian ja kulttuurin analyyttistä tarkastelua – etnofuturisteilta on toistaiseksi turha odottaa eepppistä ajan kuvausta. Sen sijaan yhteiskunnallisuuden tavoittelun ja aaterunouden vähäistä osuutta on pyritty korvaamaan kansainvälisyydellä, juurista kiinni pitämisellä sekä erilaisten taidelajien sovittamisella yhteen. Tosin kansallisten aatteiden esillenostamista on kuitenkin vähäistä Karjalan suomenkielisessä runoudessa, mutta se näkyy vahvana teemana karjalan- ja vepsänkielisten etnofuturistien tuotannossa.

Siinä missä kirjoittajakunnan kollegoilla maaseudulle jäänyt oma rakas kotikontu, luonto – kaikki tuo etninen aines on ikonisoitu, suomenkielinen etnofuturismi on selvästi kaupunkilaista taustaansa tutkiskeleva suuntaus. Sen edustajat enemmän kuin koskaan ovat urbanisoituja nuoria, jotka ovat kaukana klassikoille ominaisesta luonnon ja maaseudun läheisyydestä. Heidän tyyssijansa on urbaani miljöö, jonka konkreettinen osuus on vähitellen saamassa vaikuttavuutta. Nuorten suomenkielisten etnofuturistien taipumukset kaivata menetettyä, tarunhohtoista kotimaata ovat sattumanvaraisia, he kokevat itsensä kaupunkilaisiksi ja heidän henkinen ja taiteellinen yhteytensä perinteiseen maaseutukulttuuriin on mitätöntä. Kenties tämä kansallisen pohjan tai taustan puuttuminen on omalla tavallaan johtanut yksinäisyyden korostamiseen. Tästä johtunee sekin, että heidän kiinnostuksensa kansanrunoutta kohtaan on vähäistä ja kokemukset siihen suuntaan kantavat pikemminkin tyylittelyn leimaa kuin ohjelmallisuutta.

Näin ollen etnofuturismi on Venäjän Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden neljännen sukupolven esteettinen periaate. Se on taiteellinen kannanotto ajan poliittisiin tapahtumiin, sen kulttuuriseen ja henkiseen kehitykseen. Yhtenä nykyajan suurena haasteena on pidetty kansallisuusaatetta, jonka innoittamana tendenssi lähti aikoinaan kasvuun, jonka voimin se paljolti pysyy pinnassa edelleenkin. Kuitenkin Venäjän tapaisessa etnistä homogeenisyyttä vailla olevassa valtiossa kansallisuusaatteella on lukuisia kasvoja, joiden välinen tasapaino on hyvin herkkää. Kansallisuusaatteessa piilee vaara, sen nimissä on aikaisemminkin tehty paljon hyvää, mutta hyvin paljon pahaakin. Kansallisuusaate on altis vääristymille, varsinkin jos tulee valtioaatteen tilalle, tällöin se oikeuttaa sortoon ja kipeimmin tämän ovat kokeneet nimenomaan vähemmistökansat. Tämänhetkinen kehitys Venäjällä on arvelluttavasti osoittamassa kerran opittua. Monen kansallisuuden valtiossa kansallisuusaate on tulenarka aihepiiri. Tulevaisuudessa niinkin moniulotteisesta käsitteestä kuin aitovenäläisyys pontta hakeva vahvan valtion kaipuu saattaa mahdollisesti johtaa yltiöpäiseen kansallisuusimperialismiin ja uusiin sortoihin, joissa hirmuvuosilta jäljelle jääneet vähemmistöt ilman muuta katoavat lopullisesti.

 
  © 1998–2015